*

TeppoTurja Nyökyttely ottaa niskaan.

Viisi suosittua keinoa kunnan talouden romahduttamiseksi

Miten helppoa onkaan syyttää kaupungeissa ja kunnissa yleisiä suhdanteita tai vaikkapa valtiota siitä, että talous sakkaa. Ja se peijakas tekee sen vuodesta toiseen, vaikka nimenomaisesti on päätetty, että nyt se riittää; velkaantuminen pannaan lopulta aisoihin, verotusta ei enää kiristetä ja raskaita kustannusrakenteita puretaan.

Tahdonpuutteesta ei siis ole kyse. Paremminkin siitä, ettei perinteisistä talouden romahdutuskeinoista haluta luopua. Ovat käyneet niin rakkaiksi, ettei niistä kerta kaikkiaan voi luopua. Tässä ne ovat:

 

”Ei saisi aina ajatella vain euroja” 

Kaikissa kunnanvaltuustoissa,-hallituksissa ja lautakunnissa istuu yksi tai useampi ikävä ihminen, jotka alkavat kaikkien kehityssuunnitelmien yhteydessä puhua rahasta. He eivät ymmärrä, että kunnan ensisijainen tehtävä on tarjota asukkailleen laadukkaita palveluja. Jos näitä rahasta jankuttavia sattuu samaan päättäjäporukkaan riittävästi, kaikenlainen edistys palvelujen laadullisessa ja määrällisessä kehittämisessä käy mahdottomaksi.

Tästä syystä on hyvä, että erilaisissa strategiaseminaareissa kerätään aidon aivomyrskyn pelisääntöjen mukaan ensin mahdollisimman iso läjä ideoita. Tässä vaiheessa kaikenlainen kritiikki on kiellettyä. Alitajunnassa muhittamisen jälkeen valitaan ideoista parhaat toteutettavaksi. Lopulta on ikävä velvollisuus selvittää rahoitus, mutta sehän on tuskatonta, koska ainahan voidaan tarkistaa veroäyriä tai pistäytyä pankissa.

 

”Tuhlaa tai turhaudu”  

Määrärahat pitää käyttää viimeiseen myönnettyyn senttiin. Mieluummin budjetoidut varat voi vaikka vähän ylittää. Selitykset ovat aina keksittävissä. Nythän on nimittäin niin, että jos lautakunnalta jää kulutili vajaaksi, sille voidaan seuraavalla kaudella myöntää määrärahoja alituksen verran vähemmän. 

Joku on joskus astunut tässä asiassa miinaan ja uskonut lupauksiin, ettei säästämisestä muka rangaista. On tehnyt sen kerran muttei varmasti enää toistamiseen. Olisi pitänyt silloinkin käydä ostamassa se ylimääräinen tietokone äitiyslomalla olevan Mirkun pöydälle, koska vuosi sitten hankitun rinnalla on hyvin tilaa. 

Perinteisessä säästyneiden varojen rahastointikelvottomuudessa on kyse eräänlaisesta kasvuautomaatista. Sillä varmistetaan, etteivät minkään toimielimen budjetit ainakaan menojen osalta milloinkaan pienene. 

 

”Investoinnit eivät rasita käyttötaloutta” 

Aina löytyy ankeuttajia. Kun kunnassa saadaan mikä hyvänsä loistava idea, jolla voisi lisätä vaikkapa matkailullista vetovoimaa, syntyy älämölö varojen hassaamisesta turhuuteen. Siinä pannaan valaistut tornit ja vanhusten vaipat vastakkain. 

Onneksi tähän hätään on tarjolla erilliset kukkarot; Kunnallistalouden käyttötalouskukkaro ja Kunnallistalouden investointikukkaro. Ankeuttajakin lopulta oppii, ettei ole palveluista pois, jos kokonaan toiselta tililtä hankitaan elinvoimaa. Kaiken lisäksi pankin rahoilla. Yleensä tyytyvät vastaukseen.

Aika harvoin ymmärtävät kysyä, millä varoilla korot maksetaan ja lainatkin joskus lyhennetään. Vielä harvemmin huomaavat, että kaikki investoinnit eivät tuota tai säästä, mutta aina väistämättä tuovat lisää käyttökustannuksia.

 

”Kiinteistöomaisuus vastaa velkojamme” 

Velkaantumista pelätään aivan suotta. Velkahan on pääomaa. Olkoonkin vierasta, mutta pääomaa kuitenkin. Sen varassa saadaan aikaan paljon hyvää. Olisihan suorastaan vastuutonta etenkin alhaisten viitekorkojen aikaan jättäytyä kehittämisessä omien kassavarojen varaan. Tasehan on lahjomaton. Jokaiselle velkaeurolle on osoitettavissa vastine taseen vastaavaa-puolelta.

Otetaan esimerkki. Kaupungin kiinteään omaisuuteen sisältyy massiivinen kiinteistömassa: kouluja, päiväkoteja, terveyskeskuksia... Asiasta on ymmärretty huolehtia etukäteen venyttämällä poistoajat äärimmilleen. Jo yksin vanha kunnantalo on monen miljoonan euron  arvoinen suojelukohde. Noissa kriittisempikin pankinjohtaja näkee vakuusarvoa vaikka minkälaiselle lainalle.

Tokihan nämä finanssiasiantuntijat lisäksi ymmärtävät, että jos sodanaikaisen koulun kaupittelu saattaakin olla haasteellista, asukkaat veronmaksajina eivät jätä kuntaansa pulaan. Verojen kiristäminen tietysti aluksi kirpaisee, mutta pianhan tuo unohtuu. Viimeistään siihen mennessä, kun äyristä pitää jälleen päättää. 

 

”Totuus on tuolla neuvotteluhuoneessa” 

Vaikka kaikki muut keinot pettäisivät, tämä toimii. Se on rakenteellisesti varmistettu. Mikään mahti maailmassa ei saa hallintoa supistamaan hallintoa. Noh, niitä avustavia portaita ehkä. Ja jos sitten niuho valtuusto vaatii supistamaan henkilöstömenoja, se sitten vain tehdään. Mutta yksikään päällikköpaikka ei poistu, nimike voidaan vaihtaa.

Onneksi konsernihallinnon käyttöön on perinteisesti budjetoitu sen verran mukavasti, että varsinaiset työt voidaan teettää ostopalveluina. Konsulteista on lisäksi se erityinen hyöty, että niille voidaan panna suuhun valmiiksi halutunlaiset vastaukset. 

Pieniä keinoja, joita sarjamaisesti käyttämällä on mahdollista pitää huoli, ettei hallinnon kulubudjetti pääse alittumaan; seminaarit, tutustumismatkat, koulutustilaisuudet, asiantuntijaselvitykset... Oleellista kuitenkin on pitää yrittäjät ja muut epäakateemiset käytännön ihmiset etäällä ongelmien ratkaisemisesta. ”Kyllä kai me omalla porukalla tiedetään, miten asiat on tehtävä. Kokoonnutaan vaikka aluksi neuvotteluhuoneeseen ja kielletään häiritseminen.”

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat